Is God a timeless God? One standard argument against the supposition that He is is that it appears to be incompatible with God’s posited omniscience. If God is timeless, He cannot know truths involving temporal indexicals, such as the one I express right now by ”I am sitting now”. In this article, I discuss this argument and consider some replies to it. I focus on the denial of the view according to which knowledge expressed with temporally indexical true statements is (...) relevantly different from knowledge expressed with corresponding statements without indexicals. (shrink)

Tässä artikkelissa käsittelen Descartesin ikuisten totuuksien välttämättömyyteen liittyvää ongelmaa. Teoksessa Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641–1642) Descartes nostaa esiin käsitteen ikuisista totuuksista, käyttäen esimerkkinään kolmiota. Kolmion muuttumattomaan ja ikuiseen luontoon kuuluu esimerkiksi, että sen kolme kulmaa ovat yhteenlaskettuna 180°. Se on totta kolmiosta, vaikka yhtään yksittäistä kolmiota ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Eräät ajattelemieni asioiden piirteet ovat siis Descartesin mukaan ajattelustani riippumattomia. Ikuisia totuuksia ovat ainakin matemaattiset ja geometriset tosiseikat sekä ristiriidan laki. Samoin Descartesin kuuluisa lause “ajattelen, siis olen” lukeutuu ikuisten totuuksien (...) joukkoon. Descartesin ikuiset totuudet olisivatkin siis loogisesti välttämättömiä. Niillä on kyseinen olemus riippumatta ulkoisten kohteiden olemassaolosta tai siitä, ajattelenko niitä lainkaan. Kuitenkin kirjeenvaihdossaan Descartes pitää itsepintaisesti kiinni käsityksestään, että ikuiset totuudet ovat Jumalan vapaasti luomia ja Jumala olisi voinut luoda ne erilailla. Näin ollen luodut ikuiset totuudet eivät tarkkaan ottaen olisikaan välttämättömiä vaan kontingentteja. Ne voisivat olla myös toisella tavalla. Artikkelin alkuun esittelen Descartesin modaalista metafysiikkaa sekä luotujen ikuisten totuuksien kontingenttiudesta seuraavia tulkinnallisia vaikeuksia. Tämän jälkeen pureudun kolmeen erilaiseen ratkaisuyritykseen kommentaarikirjallisuudessa (Frankfurt 1977; Curley 1984 & Bennett 1994) ja osoitan, miksi ne eivät riitä vastaamaan ongelmaan. Lopussa vedän johtopäätöksiä ja luonnostelen mahdollisen ratkaisun. (shrink)

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava (...) filosofi ei voi hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)